Borderlines

Ulkoistettu turvapaikka

(alkuperäisesti julkaistu: 17. helmikuuta 2026)

Paperiaitojen ohittaminen

Vaarassa olevan henkilön sivuuttaminen voi täyttää rikoksen tunnusmerkistön Suomessa. Jos joku tietää, että toinen ihminen on vaarassa — esimerkiksi työtapaturman, pahoinpitelyn, loukkaantumisen tai kuoleman uhan vuoksi — mutta ei auta tätä (edellyttäen, ettei avun antaminen aiheuttaisi merkittävää vaaraa auttajalle itselleen), voi syyllistyä rikoslain 21 luku määrittelyn mukaisesti joko heitteillepanoon (14 §) tai pelastustoimen laiminlyöntiin (15 §). Näistä rikoksista voi seurata vakava rangaistus, sakosta jopa kahden vuoden vankeuteen. Olennaista on, että lain mukaan laiminlyöneen henkilön voidaan olla vastuussa siitä vahingosta, joka on aiheutunut avun antamatta jättämisestä.

Myös valtiot voivat jättää vaarassa olevia ihmisiä heitteille tai laiminlyödä pelastamisen — usein tietoisesti. Tämä on erityisen näkyvää silloin, kun kyse on sellaisten siirtolaisten auttamisesta, jotka pakenevat vaarallisia tilanteita maasta, jossa heillä on kansalaisuus, toivoen löytävänsä turvaa (Motte, 2024; CIDOB, n.d.; ECRE, 2024; Merikoski ym., 2024).

Valtioilla on säädeltyjä oikeudellisia mekanismeja auttaa vaarassa olevia siirtolaisia. Vuoden 1951 pakolaissopimus velvoittaa sen allekirjoittaneet valtiot suojelemaan vainoa pakenevia ihmisiä. Yhdistyneiden kansakuntien mukaan Suomi allekirjoitti sopimuksen 10. lokakuuta 1968.

Sopimuksen 1 artiklan A-kohta määrittelee pakolaisen henkilöksi, joka tarvitsee kansainvälistä suojelua. Toisin sanoen kyse on:

”henkilöstä, joka
<…> perustellusti pelkää joutuvansa vainotuksi rodun, uskonnon, kansallisuuden, tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi, on kansalaisuusmaansa ulkopuolella eikä voi tai mainitun pelon vuoksi halua turvautua kyseisen maan suojeluun; tai joka vailla kansalaisuutta ja ollessaan entisen vakinaisen asuinmaansa ulkopuolella tällaisten tapahtumien seurauksena ei voi tai mainitun pelon vuoksi halua palata sinne <…>.”

Artikloissa 31.1 ja 32.1 valtiot ovat yhdessä päättäneet, että maa (mukaan lukien Suomi):

”ei saa määrätä rangaistuksia pakolaisille heidän laittoman maahantulonsa tai oleskelunsa perusteella, jos he tulevat suoraan alueelta, jossa heidän henkensä tai vapautensa oli uhattuna 1 artiklassa tarkoitetulla tavalla, ja saapuvat alueelleen tai oleskelevat siellä ilman lupaa, edellyttäen että he viipymättä ilmoittautuvat viranomaisille ja esittävät hyväksyttävän syyn laittomalle maahantulolleen tai oleskelulleen.” — 31.1. artikla

”Sopimusvaltio ei saa karkottaa alueellaan laillisesti oleskelevaa pakolaista muulla perusteella kuin kansallisen turvallisuuden tai yleisen järjestyksen vuoksi.” — 32.1. artikla

Borderlines haastatteli kahta ihmistä, joilla olisi ollut perusteet hakea turvapaikkaa Suomesta.

Anatolij (henkilötiedot muutettu) on transsukupuolinen mies Itä-Euroopasta. Siellä hän osallistui aktiivisesti sateenkaariaktivismiin. Tämän seurauksena hän sai vuonna 2018 tappouhkauksia ja häntä pahoinpideltiin niin vakavasti, että hän kärsii vammojen seurauksista edelleen. ”Mustelmia ja naarmuja, ihan sama, mutta sain myös aika pahat ruhjevammat ja aivotärähdyksen, joka aiheuttaa minulle yhä neurologisia ongelmia seitsemän vuotta myöhemmin.”

Olemme jo käsitelleet Ruslanin ja Huseyinin perheenyhdistämistä koskevaa tarinaa aiemmissa julkaisuissa. Tässä keskitymme sen sijaan heidän pakkomuuttoon liittyviin kokemuksiinsa.

Koska Suomi on allekirjoittanut pakolaissopimuksen, Anatolin ja Ruslanin kaltaisilla ihmisillä olisi ollut mahdollisuus hakea turvapaikkaa ja odottaa myönteistä päätöstä sen jälkeen, kun Migri olisi arvioinut heidän tilanteensa. Ruslan (nimi muutettu) muutti Suomeen jouduttuaan pakenemaan homofobista vihamielisyyttä ja mahdottomuutta elää turvallisesti perhe-elämää Venäjällä.

Kuitenkin silloin, kun vaikutusvaltaiset poliitikot ja puolueet katsovat, etteivät tällaiset ihmiset ”ansaitse” elää Suomessa, ne voivat etsiä keinoja jatkaa laiminlyöntejä — joko säätämällä uusia lakeja tai rikkomalla olemassa olevia (Motte, 2024; CIDOB, n.d.; ECRE, 2024; Merikoski ym., 2024).

Kuten sosiologi Erna Bodström kuvaa kirjassaan Pakolaiskriisi: Matkani Euroopan ulkorajoille (2023), Euroopassa on viime vuosikymmeninä nähty kehitys, jossa ulkorajoja on kiristetty samalla kun sisärajat ovat avautuneet. Tätä suuntausta kutsutaan usein Linnoke Euroopaksi (Fortress Europe). Sen tarkoituksena on ”suojella” Eurooppaa pakkomuutolta. Tämän seurauksena, Eurooppaan turvaan pääseminen turvapaikan hakemista varten on muuttunut äärimmäisen vaikeaksi: se edellyttää ensin maahan pääsyä — yleensä viisumilla, oleskeluluvalla tai rajan ylittämällä.

Unsplash/Daniel Bernard

Vuoden 2015 jälkeen monet Euroopan ulkorajoilla sijaitsevat valtiot rakensivat aitoja — erityisesti Balkanin alueella — pysäyttääkseen liikkeellä olevat ihmiset. Nämä esteet eivät juuri estäneet rajanylityksiä; sen sijaan vaaraa pakenevat ihmiset alkoivat yksinkertaisesti yrittää kulkea ”aitojen ali, yli tai ohi”. Kreikassa ja myöhemmin Puolan ja Valko-Venäjän rajalla aidoista tuli osa väkivaltaisia rajavartiokäytäntöjä, joissa ihmiset, jotka olivat jo ylittäneet rajan, pakotettiin takaisin. Näitä käytäntöjä kutsutaan pushbackeiksi eli laittomiksi palautuksiksi. Ihmisoikeusjärjestöt ovat dokumentoineet pushbackeja sekä niihin liittyvää väkivaltaa, nöyryytystä ja hyväksikäyttöä. Tällaiset toimet rikkovat selvästi pakolaissopimusta, joka takaa oikeuden hakea turvapaikkaa rajan ylittämisen jälkeen — rakennettu aita ei voi poistaa tätä oikeutta.

Rajat eivät kuitenkaan muodostu vain metallista ja betonista. Bodström viittaa historioitsija David S. Wymanin argumenttiin, jonka mukaan rajat voivat olla myös ”paperiaitoja” — byrokraattisia ja oikeudellisia esteitä, jotka on suunniteltu estämään suojelun piiriin pääsyä. Näihin kuuluvat viisumisäännöt, jotka tekevät maahantulosta vaikeaa ja erittäin kallista, sekä turvapaikkaa koskevat byrokraattiset kriteerit ja menettelyt, jotka tekevät turvapaikan saamisesta lähes mahdottoman.

Unsplash/Alexander Grey

Suomi ei ole poikkeus. Seuraavassa julkaisussamme tarkastelemme, miten Suomi on 2000-luvun aikana jatkuvasti vetäytynyt suojelun tarjoamisesta. Tässä keskitymme yhteen keskeiseen ulkomaalaislain osa-alueeseen.

Suomen hallitus on tehnyt turvapaikan myöntämisen kriteereistä tiukemmat kuin pakolaissopimuksessa edellytetään. Suomessa turvapaikka myönnetään pääsääntöisesti vain silloin, kun hakija — Anatolin tai Ruslanin kaltainen henkilö — pystyy osoittamaan kokeneensa henkilökohtaisesti vainoa (Bodström, 2023). Tämä vaatimus on kirjattu ulkomaalaislain 87 a §:ään:

Käytännössä tämä tarkoittaa, että vaikka pakolaissopimus mahdollistaa vaaraa pakenevan henkilön suojelun saamisen toisessa maassa, Suomi voi silti evätä turvan, jos henkilö ei ole kokenut suoraa vainoa — tai jos Migrin viranomaiset eivät usko hänen kokeneen sitä (Bodström, 2023). Kielteinen turvapaikkapäätös ei tarkoita, että hakijan elämä alkuperämaassa olisi turvallista, että vaino päättyisi tai että paluu olisi ylipäätään mahdollinen. Vaara säilyy.

Sekä fyysisten että byrokraattisten aitojen tarkoituksena on sulkea tietyt ihmiset pois pakolaissopimuksessa taatuista perusoikeuksista.

Vaaraa pakenevat ihmiset ovat tästä usein tietoisia jo ennen Suomeen saapumista.

Ruslan: Olin sateenkaarijärjestössä nimeltä ’Raduga’ Kremnegradissa (yksityiskohdat muutettu) opintojeni loppuvaiheessa, ja ihmiset siellä kertoivat, että lännessä on todella vaikea saada turvapaikkaa. Tarvitaan väkivaltatapaus — muuten sitä ei myönnetä. He sanoivat, että jotkut menevät tarkoituksella kaduille sateenkaarilipun tai jonkin sateenkaarioikeuksiin liittyvän symbolin kanssa: he tietävät joutuvansa pahoinpidellyiksi tai pidätetyiksi ”homopropagandasta”, eikä kukaan tiedä, miten se päättyy. Mutta heidän on ’luotava tapaus’. Eikä edes yksi tapaus riitä, joten ihmiset menevät kaduille yhä uudelleen ja toivovat vain, etteivät päädy sairaalaan päävamman kanssa — tuntemattomien, poliisin tai molempien väkivallan vuoksi.

Borderlinesin haastattelija: – Tuliko sinun mieleesi hakea turvapaikkaa, kun tulit Suomeen?

– Kyllä, mutta tunnen siitä toivottomuutta. En ole koskaan kokenut väkivaltaa, olen aina yrittänyt olla varovainen ja kaapissa. tarvitsevat todisteita väkivallasta myöntääkseen turvapaikan, muuten he vain sanovat, ettet ansaitse sitä.

– Ajattelitko, että sinulla olisi ollut mahdollisuus saada turvapaikka, vai tunsitko, että se evättäisiin joka tapauksessa?

– En usko, että olisin saanut mitään. Nyt tiedän jo, etteivät edes ihmiset, jotka ovat kohdanneet uhkauksia tai väkivaltaa, ole saaneet mitään.

Ihmiset voivat myös huomata, että suomalainen byrokratia kiertää suojelun tarjoamista:

”Kuultuani monia tarinoita siitä, mitä muille sateenkaariturvapaikanhakijoille on tapahtunut, menetin toivoni todellisesta mahdollisuudesta saada turvapaikka. Tuntuu siltä, että minut pitäisi melkein tappaa, jotta minut katsottaisiin kelpoiseksi. Rakenteellista, valtiollista tai sosiaalista haittaa ei pidetä riittävinä perusteina.”
— Huseyin

Ajan myötä ihmiset voivat alkaa uskoa niihin ”standardeihin”, joita suomalainen lainsäädäntö väittää edustavansa, ja vähätellä omia kokemuksiaan:

”Asiat olivat epämiellyttäviä ja jossain määrin turvattomia, mutta eivät katastrofaalisia, eivät mitään täyttä ’kauhun kauhua’.”
— Anatolij kirjoitti kokemistaan uhkauksista ja hyökkäyksistä.

Turvapaikan saamisen vaikeuttaminen ei vähennä ihmisten tarvetta turvallisuuteen. Ihmiset jatkavat vaaransta pakenemista, mutta pyrkivät välttämään turvapaikan hakemista, jos se vain on mahdollista. Näin valtio ”ulkoistaa” vastuunsa turvallisuuden tarjoamisesta muille toimijoille, joilla ei ole siihen oikeudellista velvoitetta — ainoastaan moraalisia periaatteita.

Kuten Bodström toteaa, tämä tarkoittaa, että kun turvapaikka on käytännössä lähes saavuttamaton, osa vaarasta pakenevista ihmisistä yrittää päästä turvaan ”[aitojen] ali, yli tai ohi”. Tässä korostamme, että tämä pätee myös paperiaitoihin, kuten Anatolijin ja Ruslanin tarinat osoittavat. He tekevät tämän hakemalla työ-, opiskelu- ja perhesiteisiin perustuvia oleskelulupia (IOM, 2018; OECD, 2016; Refugee Council of Australia, 2019). Tällaisilla luvilla oleskelevat siirtolaiset ovat yhä pakkomuuttajia: he eivät voi palata lähtömaahansa vaarantamatta henkeään. Silti heidän suojelunsa ”delegoidaan” työnantajille, yliopistoille ja puolisoille.

Unsplash/Etienne Gicardet

Opiskelu, työ ja perhe voivat näyttäytyä turvallisina ja vakaina maahanmuuton reitteinä, kun taas turvapaikka mielletään vaaralliseksi ja epävarmaksi. Tämä oletus on kuitenkin väärä.

Pakkomuuttajan turvallisuus muuttuu riippuvaiseksi toisten hyväntahtoisuudesta ja byrokratiasta, jota ei ole suunniteltu suojelemaan ihmisiä vaaralta. Seuraamme, miten Anatolijin ja Ruslanin tarinat etenevät.

Suomeen tuleminen on erittäin vaikeaa — todellisuus, jonka monet siirtolaiset kohtaavat riippumatta siitä, hakevatko he turvapaikkaa vai eivät. Tästä huolimatta monet uskovat, että turvapaikan sijaan muut vaihtoehdot voisivat olla helpompi ja varmempi tie turvallisuuteen.

Anatolij muutti aluksi toiseen EU-maahan opintojen vuoksi. Hänen rahansa kuitenkin loppuivat ja terveydentila heikkeni. Anatoli ei pystynyt jatkamaan opintojaan ja joutui palaamaan Itä-Eurooppaan. Monet Anatolijin ystävistä olivat jo lähteneet Itä-Euroopasta ja hakeneet turvapaikkaa muualta. Anatoli harkitsi myös turvapaikan hakemista, mutta ajatus elämisestä ”pakolaisleirillä” pitkäaikaisessa epävarmuudessa oli luotaantyöntävä.

”Ajatus leirillä elämisestä — paikassa, jossa asiat ovat usein, rehellisesti sanottuna, todella kamalia eikä niille voi juuri mitään. Ei vain huonot elinolosuhteet, vaan myös turvattomuus ja psyykkinen kuormittavuus. Lisäksi prosessi on täysin arvaamaton — joskus se kestää vuosia.”

Sen sijaan Anatolij päätti hakea perhesiteeseen perustuvaa oleskelulupaa — mahdollisuutta, joka avautui hänen uuden suhteensa kautta Suomessa asuvaan henkilöön. Anatolij tuli Suomeen, mutta hänen ensimmäinen oleskelulupahakemuksensa hylättiin, samoin kuin valitukset hallinto-oikeudessa ja korkeimmassa hallinto-oikeudessa. Noin kolmen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen Anatolij joutui palaamaan Itä-Eurooppaan, missä hän joutui pysyttelemään asunnossaan mahdollisen vaaran pelossa. Jätettyään uuden hakemuksen samoilla perusteilla Anatoli ja hänen puolisonsa saatiin lopulta jälleen yhteen.

”<…> Erittäin kärsivällinen puolisoni, joka ystävällisesti suostui pysymään avioliitossa siihen asti, että saan pysyvän oleskeluluvan. Ilman sitä minun pitäisi luultavasti hakea uudelleen turvapaikkaa — vaikka tässä vaiheessa, kaikkien näiden vuosien jälkeen, se tapaus olisi jo aika heikko. Minulla ei ole muita perusteita näköpiirissä <…>.”

Ruslan muutti Suomeen työn perusteella — reittiä, jota Venäjän sateenkaariyhteisössä suositellaan turvallisempana tapana paeta maasta. Ruslan päätti muuttaa Suomeen heti valmistuttuaan lääketieteellisestä yliopistosta.

”Kaiken tämän <turvapaikkamenettelyistä kuullutemat asiat> kuuleminen pelotti, ja päätin yrittää välttää joutumasta kohtaamaan sitä kaikkea. <…> Queer-yhteisössä minua neuvottiin valitsemaan työn kautta tuleminen. Ja oli useita ihmisiä, jotka haaveilivat myös Eurooppaan pääsystä työn tai opiskelun kautta tulevaisuudessa.”

Ruslan kävi läpi koko byrokratian, löysi työn Suomesta ja haki työn perusteella oleskelulupaa vuonna 2021. Vuonna 2022 hän muutti Suomeen.

Anatolijin ja Ruslanin tarinoiden edetessä käy selväksi, että ajatus ”helposta” maahanmuuton reitistä on myytti. Valtion sijaan suojelu vaaralta ”ulkoistetaan” epävirallisesti muille toimijoille, mikä jättää Anatolijin ja Ruslanin riippuvaisiksi muista — ja myöhemmin jopa loukkuun tilanteisiin, joista he eivät voineet irtautua. Tällä oli merkittävä vaikutus heidän hyvinvointiinsa.

Pian perheenyhdistämisen jälkeen Anatolijin suhde hänen puolisonsa kanssa alkoi muuttua. Puoliso ei hyväksynyt hänen queer-identiteettiään ja alkoi manipuloida häntä. Hän pakotti Anatolijin pukeutumaan naisellisesti ja kontrolloi tämän päivittäistä aikataulua — kaiken tämän uhalla, että hän eroaisi Anatolijista, mikä olisi johtanut Anatolijin karkottamiseen. Anatolij elää yhä puolisonsa kanssa ja kamppailee mielenterveyden haasteiden sekä transhoitoihin pääsyn vaikeuksien kanssa Suomessa. Hän on myös hakenut pysyvää oleskelulupaa, jonka kautta hän voisi saada itsenäisyyden puolisostaan.

Kohdattuaan ongelmia samaa sukupuolta olevien avioliittoon ja perheenyhdistämiseen liittyen Suomessa Ruslan joutui vaihtamaan työpaikkaa ansaitakseen korkeamman tulon. Jo tuolloin hänellä oli merkittävää stressiä yllättävien byrokraattisten esteiden vuoksi. Yhdessä työpaikoistaan Ruslan puhui avoimesti omasta ja Huseyinin tarinasta sekä kritisoi Suomen politiikkaa. Ymmärryksen tai tuen sijaan hän kohtasi työpaikkakiusaamista. Työpaikan vaihtaminen uudelleen oli riskialtista, sillä työttömyys olisi voinut vaarantaa perheenyhdistämisen ja johtaa hänen karkottamiseensa. Ruslan pakotti itsensä jatkamaan ja sietämään kiusaamista, mikä johti loppuunpalamiseen. Tästä huolimatta hän jatkoi työskentelyä — ensin tässä työpaikassa ja myöhemmin toisessa. Lopulta hänen työsopimuksensa päättyi ja hän jätti työnsä. Hän yritti vaihtaa alaa ammatillisen koulutuksen ja oppisopimuksen kautta, mutta uusi työnantaja vetäytyi tuestaan pian sen jälkeen, kun oppilaitos oli hyväksynyt hänet opiskelijaksi. Ruslan on tällä hetkellä työtön. Ilman uutta perustetta Suomessa oleskelulle sekä Ruslan että hänen puolisonsa ovat vaarassa jäädä paperittomiksi, tulla karkotetuiksi, joutua erotetuiksi toisistaan ja altistua vaaralle kansalaisuusmaissaan.

Opiskelu-, työ- ja perhesiteisiin perustuvat oleskeluluvat ovat sidottuja toimeentuloon. Migrin mukaan hakijoiden on täytettävä tietyt tulo- tai säästövaatimukset sekä oleskeluluvan saamiseksi että sen säilyttämiseksi. Tämän vuoksi pakkomuuttajan turvallisuus muuttuu riippuvaiseksi myös taloudellisista tekijöistä. Suojelua tarvitseva henkilö menettää sen, jos työsopimus päättyy, opinnot keskeytyvät, parisuhde kariutuu tai tulorajat eivät enää täyty — toisin sanoen, jos hän ei enää pysty maksamaan turvallisuuden ”hintaa”. Tämä asettaa pakkomuuttajan puolison, työnantajan tai oppilaitoksen armoille. Tällainen tilanne voi kestää vuosia — kunnes pysyvä oleskelulupa tai kansalaisuus myönnetään. Orpon hallituksen aikaiset viimeaikaiset polittiset muutokset ovat nostaneet tulorajoja ja lisänneet uusia ehtoja, mikä todennäköisesti pidentää tätä ”jumissa olemisen” ja epävarmuuden aikaa, uuvuttaen ihmisiä entisestään.

Pakkomuuttajat, jotka välttelevät turvapaikan hakemista, pyrkivät myös peittämään sen, että he ovat pakkomuuttajia tai ”pakolaisia”, välttääkseen valtion lisävalvontaa.

”Kun haimme mieheni perheenyhdistämistä, meistä tuntui aluksi, ettei lomakkeeseen pitäisi kirjoittaa, ettemme voi palata. Ajattelimme, että he päättelisivät meidän olevan vaarassa jäädä paperittomiksi ja etteivät he sallisi meidän asua Suomessa. Vasta kun otimme yhteyttä asiantuntijaan, uskalsimme enemmän. Mutta muistan, että silloinkin, kun puhuimme asiantuntijan kanssa, yritimme jotenkin vähätellä sitä tosiasiaa. Tuntui, että jo sen mainitseminen pahentaisi tilannetta.”
— Ruslan

”Paperilla näyttää siltä, että mieheni on täällä työn vuoksi ja minä olen täällä vain hänen mukanaan, mutta todellisuudessa hän valitsi Suomen siksi, että tämä on ainoa paikka, jossa hän voi tuntea olonsa turvalliseksi omana itsenään — jotain, mitä hän ei koskaan voinut saada kotimaassaan.”
— Huseyin

Unsplash/Kelli McClintock

Valtio voi myös ajaa ihmisiä piilottamaan heidän todelliset maahanmuuttonsa syyt yhä syvemmälle — siihen pisteeseen asti, että he alkavat omaksua valtion näkökulman itseensä (Güdük & Desmet, 2022), syyttää itseään, vähätellä omia kokemuksiaan tai jopa kokemaan dissosiatiivisia oireita (Shaw & Verghese, 2022).

Anatolij kertoi meille, että hänellä on diagnosoitu dissosiaatiohäiriö, mikä auttaa ymmärtämään, miksi hänen kuvauksensa vaarasta ja vahingoista näyttäytyvät katkonaisina ja ristiriitaisina. Esimerkiksi hän kirjoitti:

”Lähdin Itä-Euroopasta vuonna 2018 vahvan poliittisen tapauksen kanssa — ihan oppikirjaesimerkki, jopa värikäs. Pidätyksen yhteydessä minua kohdeltiin kovakouraisesti.”

— vain lisätäkseen myöhemmin:

”Hankalaa on se, että minun näkökulmastani se ei ollut edes tarkoituksellista — vain vähän kovakouraista kohtelua, kukaan ei erityisesti yrittänyt olla julma. Se on vain se rutiinitapa, jolla sinua kohdellaan — kuin lihaa. <…> Mutta aktivismiin liittyy tässä tärkeä huomio: valitsin nämä riskit itse — ne ovat suora seuraus julkisesta toiminnastani. Olen itse pahin viholliseni :)”

Samalla tavoin kuin yksilö voi hylätä vaarassa olevan tai laiminlyödä pelastamisen, Suomi tekee näin ihmisille, jotka pakenevat vaarasta. Poliittisin keinoin valtio luo olosuhteet, joissa se voi vetäytyä velvollisuudestaan suojella apua tarvitsevia — pakolaissopimuksen nojalla tekemiensä sitoumusten vastaisesti. Tämän seurauksena suojelu delegoidaan muille, jotka eivät ole koskaan suostuneet tähän rooliin eivätkä välttämättä ole siitä edes tietoisia. Vaikka nämä ihmiset voivat suojata pakkomuuttajia välittömältä vaaralta, he voivat samalla myös kontrolloida ja uuvuttaa heitä entisestään. Samaan aikaan tällaisissa olosuhteissa elävät pakkomuuttajat pysyvät valtiolta näkymättömissä.

”Minusta tuntuu usein, että <…> oleskeluluvan omistaminen on kuin naamionpitämistä. Sen alla on ihminen, joka todella tarvitsee suojelua. Nykyinen maahanmuuttopolitiikka ei tarjoa sitä suojaa.”
— Huseyin

Unsplash/Teslariu Mihai

Suomi Euroopan linnokkeessa

Borderlines on jo käsitellyt Huseyinin ja Ruslanin tarinaa julkaisuissamme, jotka käsittelevät homonationalismia Suomen avioliittolaissa. Nyt keskitymme kuitenkin siihen, että Huseyinin muutto Suomeen oli myös yritys paeta mahdollisia uhkia Turkissa, hänen kansalaisuusmaassaan.

Huseyin muutti Suomeen perheperusteisella oleskeluluvalla Ruslanin puolisona. Kun Ruslan kuitenkin menetti oman oleskelulupansa perusteet, pariskunta joutui vaaraan, että heidät karkotetaan tai he jäävät ilman virallista oleskeluoikeutta, elleivät he löydä uutta laillista perustaa Suomessa asumiselle:

“En missään nimessä tuntenut oloani turvalliseksi ollessani avoin [siitä, että olen sateeenkaari-ihminen]. Sukulaiseni ovat hyvin konservatiivisia, ja he saivat tietää tilanteestani [sukupuolineutraalista avioliitosta] vasta sen jälkeen, kun muutin Suomeen. Jos olisin ollut vielä kotimaassani, <…> he olisivat yrittäneet pakottaa minut naimisiin naisen kanssa, koska heidän silmissään suhteeni olisi tuonut heille ‘häpeää’, jos muut olisivat siitä kuulleet.”

Viime vuosina sateenkaari-ihmiset Turkissa ovat joutuneet yhä useammin viharikosten kohteeksi—monet näistä ovat lynkkauksia, jotka voivat tapahtua missä ja milloin tahansa (Köylü, 2021; ILGA Europe, 2023). Välikohtauksia, kidutusta ja huonoa kohtelua sateenkaari-aktivisteja kohtaan harjoitetaan myös usein poliisin toimesta (ILGA Europe, 2023).

Lokakuussa 2025 Erdoğanin hallituksen käsittelemä lakiluonnos vuoti sosiaaliseen mediaan. Luonnoksen mukaan ehdotettu 11. oikeuspaketti olisi tuonut muutoksia rikos- ja siviililakeihin, jotka rajoittaisivat merkittävästi sateenkaarioikeuksia. Käyttämällä epämääräistä kieltä, joka viittaa “biologiseen sukupuoleen” ja “yleiseen moraaliin,” uudistukset kriminalisoisivat sateenkaari-ilmaisun ja sen “edistämisen,” rangaistuksina jopa kolme vuotta vankeutta, ja samaa sukupuolta oleville pareille, jotka järjestävät symbolisen kihlaus- tai hääseremonian, jopa neljä vuotta vankeutta (Amnesty International, 2025; ECPR – The Loop, n.d.; Human Rights Watch, 2025).

Poliittiset ja yhteiskunnalliset olosuhteet eivät aina muutu äkillisesti. Sorto, vaino ja syrjintä kehittyvät usein asteittain, ja tilanne Turkissa näyttää tämän prosessin selvästi. Uutisvuodon jälkeen julkiset mielenosoitukset puhkesivat eri puolilla Turkki, ja lakiluonnos vedettiin lopulta pois. Kuitenkin Istanbul Pridea ja Trans Pridea edustava sosiologi ja aktivisti Jiyan Andiç totesi, että ”jo ilman tätä lakia on vaarallinen aika, jolloin sateenkaari-ihmiset esitetään vihollisina ja rakentuvat laittomaksi ryhmäksi,” ja hän lisäsi, että sateenkaari-ihmisiin kohdistuva uhka jatkaa kasvamistaan (Yackley, 2025).

”Turvallisuuden” ja ”vaaran” käsitteet eivät ole selvärajaisia, vaan ne sijaitsevat spektrillä. Missä vaiheessa henkilö, joka pakenee yhä uhkaavampia olosuhteita, tulisi katsoa olevan suojelun tarpeessa?

Unsplash/Benjamin Salvatore

Maahanmuuttoon liittyvät tilanteet ovat myös syvästi monimutkaisia. Esimerkiksi vaikka Huseyin palaisi Turkkiin, Ruslanin siirtyminen sinne olisi erittäin ongelmallista: Turkin valtio ei tunnusta samaa sukupuolta olevien avioliittoa, ja turvapaikkaa myönnetään erittäin rajoitetusti (UNHCR, n.d.; Asylum Information Database, n.d.).

Lisäksi Euroopan käsitys suojelun tarpeesta, kuten se on määritelty YK:n viitekehyksessä, on itsessään kapea. Sosiologi Erna Bodström huomauttaa kirjassaan Pakolaiskriisi: Matkani Euroopan ulkorajoille (2023), että on olemassa myös muita, laajempia pakolaiskäsityksiä.

Vuonna 1969 Afrikan Yhtenäisyyden järjestö (Organisation of African Unity, OAU) laati yleissopimuksen, jonka monet Afrikan valtiot myöhemmin ratifioivat. Tämä yleissopimus ei ainoastaan sisällä YK:n pakolaisyleissopimuksen määritelmää pakolaisesta, vaan laajentaa suojelua myös niille, jotka pakotetaan pakenemaan kodeistaan esimerkiksi sodan, miehityksen tai vakavien yleisen järjestyksen häiriöiden vuoksi.

Artikkeli 1: Määritelmä termille ”pakolainen”, kohta 2:

”Termi ’pakolainen’ koskee myös jokaista henkilöä, joka ulkoisen aggression, miehityksen, vieraan vallan tai tapahtumien, jotka vakavasti häiritsevät yleistä järjestystä joko osassa tai koko hänen alkuperämaataan tai kansalaisuutensa maata, vuoksi on pakotettu jättämään tavanomaisen asuinpaikkansa ja hakemaan turvaa toisesta paikasta oman alkuperämaansa tai kansalaisuutensa ulkopuolella.”

Vuonna 1984 Latinalaisen Amerikan valtiot hyväksyivät Cartagena-deklaraation pakolaisista. YK:n määritelmän lisäksi se kattaa henkilöt, jotka pakotetaan pakenemaan yleistä väkivaltaa, ulkoista hyökkäystä, sisäistä konfliktia tai massiivisia ihmisoikeusloukkauksia.

Huseyinin tilanne voisi sijoittua tämän laajemman pakolaiskäsityksen piiriin.

”III. 3.

<…> Keski-Amerikan alueen massiivisten pakolaisvirtojen kokemusten valossa on tarpeen harkita pakolaisen käsitteen laajentamista ottaen huomioon, asianmukaisesti ja alueella vallitseva tilanne huomioiden, OAU:n yleissopimuksen ennakkotapaus (artikkeli 1, kohta 2) ja Inter-American Commission on Human Rightsin raporteissa käytetty oppi. Tämän vuoksi alueella suositeltava pakolaisen määritelmä tai käsite on sellainen, joka, lisäksi sisältäen vuoden 1951 yleissopimuksen ja vuoden 1967 pöytäkirjan elementit, kattaa pakolaisina myös ne henkilöt, jotka ovat paenneet kotimaastaan, koska heidän elämänsä, turvallisuutensa tai vapautensa on ollut uhattuna yleisen väkivallan, ulkoisen aggression, sisäisten konfliktien, massiivisten ihmisoikeusloukkauksien tai muiden olosuhteiden vuoksi, jotka ovat vakavasti häirinneet yleistä järjestystä.”

Euroopassa valtiot kuitenkin pyrkivät aktiivisesti rajoittamaan sitä, kuka voidaan laskea pakolaiseksi, jopa YK:n yleissopimuksen puitteissa.

In the first post we mentioned that Finnish authorities deliberately build paper and physical fEnsimmäisessä julkaisussa mainitsimme, että suomalaiset viranomaiset rakentavat tarkoituksellisesti sekä paperisia että fyysisiä esteitä estääkseen pakotettua maahanmuuttoa, eli ihmisten siirtymistä vaarasta turvaan. Sosiologi Erna Bodström tiivistää kirjassaan (2023), miten Suomen oikeusjärjestelmä kohtaa pakotetut maahanmuuttajat ja miten tämä kohtelu on muuttunut viime vuosikymmeninä.

Sipilän hallitusohjelma (2015, Bodström, 2023) edellytti, että Suomi tarkastelisi turvapaikkakäytäntöjään ja tekisi niistä erityisesti Ruotsin kaltaisia. Tämä sisälsi laajemman sisäisen paon käytön, mikä tarkoittaa kansainvälisen suojelun epäämistä ja hakijan velvoittamista muuttamaan kotimaansa sisällä sen sijaan, että hän saisi turvapaikan Suomesta. Käytännössä henkilö palautetaan ja neuvotaan asettumaan pois ”kotialueeltaan”. Tämä ehdotus tehtiin siitä huolimatta, että sisäinen pako oli jo yleistä.

Oikeus turvapaikkaan perustuu kansainvälisiin sopimuksiin ja Suomen lakiin, mutta sisäinen pako ei perustu lakiin.

Oikeustieteilijä Jessica Schultz totesi, että tätä logiikkaa alettiin soveltaa laajemmin kylmän sodan jälkeen, kun turvapaikanhakijoiden määrä kasvoi ja hallitukset yrittivät myöntää turvapaikkaa yhä harvemmille ihmisille (Schultz, 2019, Bodström, 2023). Sisäisen paon säännös lisättiin Suomen lakiin vuonna 2009 EU-direktiivin mukaisesti.

Turvapaikkapäätökset ovat yleensä luottamuksellisia, mutta mosulilainen mies Irakista antoi päätöksensä julkaistavaksi. Päätöksen mukaan hän kertoi aiemmin olleensa pidätetty ja kidutettu Irakin armeijan toimesta, myöhemmin ISISin uhkaamana kuolemalla ja kotinsa räjäyttämänä. Maahanmuuttovirasto katsoi, että nämä vahingot eivät olleet henkilökohtaisia, ja kielsi turvapaikan (Pekkonen, 2016, Bodström, 2023).

Sisäisen paon käsitettä sovellettiin selvästi tässä tapauksessa. Migri totesi, että vaikka mies ei voinut palata Mosuliin ISISin vuoksi, hän voisi turvallisesti muuttaa Bagdadiin.

Lisäksi Sipilän hallituksen aikana Migri kiristi omia turvapaikan arviointimekanismejaan.

Syyskuussa 2016 Helsingin Sanomien toimittajat Manner & Teittinen (Bodström, 2023) haastattelivat Migriin virkamiehiä. Artikkelin mukaan monet haastatelluista virkamiehistä kertoivat kokevansa painetta antaa enemmän kielteisiä päätöksiä eli käytännössä evätä turvapaikan. Kaksi Migriin työntekijää jopa salaavat, että heitä oli pakotettu hylkäämään turvapaikkahakemuksia tapauksissa, joissa heidän mielestään turvapaikka olisi pitänyt myöntää.

Tutkijaryhmä Saarikkomäki ja muut (2018, Bodström, 2023) osoittaa, että turvapaikkapäätösten jyrkkää laskua vuosien 2015 ja 2017 välillä ei voida selittää pelkästään lakimuutoksilla. Myös tiukemmat uskottavuusarvioinnit ovat osaltaan aiheuttaneet haittaa. Maahanmuuttovirasto vastasi tähän väittämällä, että hakijat eivät yksinkertaisesti kertoneet totuutta. Tämä ei kuitenkaan aina pidä paikkaansa. Erna Bodström havaitsi tutkimuksessaan (2022b, Bodström, 2023), että samanlaiset tarinat saatettiin hyväksyä riittävän yksityiskohtaisina yhdessä päätöksen kohdassa, mutta hylätä liian epämääräisinä toisessa.

Toukokuussa 2016 Maahanmuuttovirasto julkaisi tiedotteen, jonka mukaan ”tällä hetkellä voi palata kaikkiin Afganistanin, Irakin ja Somalian alueisiin siten, että siellä käynnissä olevat aseelliset konfliktit eivät sinänsä aiheuta vaaraa henkilölle pelkän läsnäolon perusteella.”

Tuolloin ISIS hallitsi yhä osia Irakista, mukaan lukien noin miljoonan asukkaan Mosulin kaupunki. Käytännössä tiedote antoi ymmärtää, että palautukset olisivat mahdollisia jopa ISISin hallitsemille alueille. Helsingin Sanomat (Manner & Teittinen, 2016, Bodström, 2023) kommentoi, etteivät Migrin käytännöt koskeneet niin paljon todellisia olosuhteita maissa kuten Irak, Afganistan tai Somalia, vaan enemmän Suomen tiukentunutta linjaa, jotta maa ei näyttäisi muita Euroopan valtioita pakolaisille ”ystävällisemmältä”.

Todellisuudessa Maahanmuuttoviraston väite parantuneesta turvallisuudesta Irakissa ei perustunut objektiivisiin olosuhteisiin, vaan maan tietojen valikoivaan käyttöön raportissa (Bodström, 2022a, Bodström, 2023). Migri manipuloi tietoja luodakseen kuvan epäystävällisestä maasta mahdollisille turvapaikanhakijoille ja rajoittaakseen oleskelulupia Suomessa jo olevilta ihmisiltä.

Perustuen jo vuonna 2015 tehtyihin muutoksiin, Orpon hallituskoalitio tuli valtaan kesäkuussa 2023. Yhdessä maahanmuuttovastaisen Perussuomalaiset-puolueen kanssa hallitus teki noin kymmenen uutta lakimuutosta. Vuonna 2024 sosiologit Erna Bodström ja Eveliina Lyyttinen analysoivat uudistuksia, joita teki jälleen yksi maahanmuuttovastainen suomalainen hallitus. Heidän mukaansa koko poliittinen lähestymistapa oli muuttunut, ja he käyttivät tästä nimitystä ”epävarmuuden paradigma.” Tällä tarkoitetaan, miten uudet toimet vaikuttavat kaikkiin maahanmuuttajiin lisäämällä epävarmuutta ja turvattomuutta. Vaikka kukin muutos vaikuttaa yksinään pieneltä, yhdessä ne vaikuttavat merkittävästi maahanmuuttajien elämään.

Joistakin näistä muutoksista kerrotaan lyhyesti seuraavassa osiossa:

  • Niin kutsuttu käännytyslaki sallii Suomen rajavartioston suorittaa palautuksia, pakottaen ihmiset takaisin epävarmoihin ja vaarallisiin tilanteisiin (Brunnersum, 2025).
  • Turvapaikkahakemusten käsittelyä on nopeutettu ja tehty pinnallisemmaksi, mikä heikentää tarkkuutta, lisää stressiä ja rajoittaa turvapaikanhakijoiden aikaa valmistautua haastatteluihin tai saada tarvittavaa tukea.
  • Niin kutsuttu ”kaistanvaihdon estävä lainmuutos” kieltää turvapaikanhakijoita hakemasta työ-, opiskelu- tai perhesiteisiin perustuvia oleskelulupia, mikä käytännössä pakottaa heidät jäämään ilman virallista oleskeluoikeutta. Näin hallitus ”rangaisee” ihmisiä turvapaikkahakemuksen tekemisestä.
  • Turvapaikanhakijoille myönnettävien oleskelulupien kesto on lyhennetty 1–3 vuoteen, ja suojelutarve arvioidaan aina, kun henkilö hakee luvan jatkamista.
  • Pysyvä oleskelu on pidennetty neljästä kuuteen vuoteen.
  • Pysyville oleskeluluville ja kansalaisuudelle on otettu käyttöön uusia vaatimuksia: enintään kolme kuukautta työttömyysetuuksilla viimeisen kahden vuoden aikana, B1-tason suomen tai ruotsin kielen taito sekä kansalaisuustesti (Migri, 2025a, b, c).
  • Pakolaisille vaadittava oleskeluaika kansalaisuuteen alkaa nyt oleskeluluvan myöntämispäivästä, eikä enää turvapaikkahakemuksen jättämispäivästä – ero voi olla useita vuosia.
  • Niin kutsuttu 3/6 kuukauden sääntö (Brunnersum, 2025) antaa Migrille mahdollisuuden peruuttaa oleskelulupa kolmen tai kuuden kuukauden työttömyyden jälkeen riippuen työsuhteen luonteesta ja oleskeluajan pituudesta – ehto, jonka täyttäminen on maahanmuuttajille erittäin vaikeaa (Helsinki-Left & TRUST-M, 2024; Bathke, 2024).

InfoMigrants (Bethke, 2025) tarkasteli toista maahanmuuttajia koskevaa lakimuutosta: hallituksen leikkauksia järjestöjen rahoituksessa (Ulko- ja turvallisuusministeriö, 2025). Tämän seurauksena monet kansalaisjärjestöt, jotka tarjoavat oikeudellista apua ja tukea työllistymiseen—palveluita, jotka ovat tärkeitä estämisessä laittomaksi jäämästä ja karkotusta—ovat vaikeuksissa ylläpitämään henkilöstöä ja ohjelmia. Tämä rajoittaa haavoittuvassa asemassa oleville ihmisille tarjolla olevaa apua. Seurauksena pakolaisilla ja turvapaikanhakijoilla on vähemmän mahdollisuuksia saada välttämätöntä tukea selviytyäkseen vaikeista ja vaarallisista tilanteista.

Vertauskuva pakkosiirtolaisille Suomessa luodusta tilanteesta voidaan nähdä Tim Eganin lyhytelokuvassa Curve.

Borderlines on nimennyt tämän tilanteen byrokraattisen väkivallan suppiloksi.

Orpon maahanmuuttovastainen hallitus työntää Suomessa nyt asuvat pakotetut maahanmuuttajat kohti kuolemaa, väkivaltaa ja kärsimystä.

Haitat

Valtiot ympäri maailmaa vainoavat ja tietoisesti kieltäytyvät suojelemasta Anatolijin, Ruslanin ja Huseyinin kaltaisia ihmisiä, jotka voisivat haastaa valtion legitimiteetin, säilyttääkseen oman valtansa. Uhat ja turvattomuus saavat ihmiset luonnollisesti pelkäämään henkensä puolesta. Tätä sosiaalitieteilijät kutsuvat ”emotionaaliseksi regiimiksi” (Redy, 2001) tai ”emotionaaliseksi hallinnaksi” (Vammen & Kohl, 2023). Hallitus lähettää viestin tietyille ihmisille, jotka voisivat haastaa sen oikeutuksen: ”pelätkää meitä, pelätkää meitä vastaan taistelemista tai yhteiskunnan muuttamista”. Anatoly tiivisti tämän merkityksen yhteen lauseeseen: ”Minun piti vain päästä pois.”

”Elämä Venäjällä oli pelottavaa, ja siksi piilottelin lähes aina. Tunsin jatkuvaa ahdistusta ja häpeää muiden seurassa <…> Aloin kaivaamaan esiin kyselyitä, artikkeleita, syrjintäraportteja, puhuin muille sateenkaari-yhteisön jäsenille – kaikkea mitä löysin. Mitä enemmän sain tietää, sitä pelokkaammaksi tulin. Kävi selväksi, että ihmisistä tuli yhä väkivaltaisempia, he vihasivat enemmän, pelkäsivät kaltaisiani enemmän…” – Ruslan

”Kenellä tahansa jotenkin avoimella sateenkaarihenkilöllä on aina jotain, mitä voidaan käyttää häntä vastaan, ja transihmisille se on tietysti paljon raskaampaa.” – Anatolij

Pelon ja huolen vallassa ihmiset pakenevat muihin valtioihin toivoen löytävänsä sieltä turvaa ja arvokkuutta, mutta

”sitten tuli lisää ja lisää ongelmia, epävarmuutta, turvattomuutta – ja nyt en edes tiedä, jäänkö tänne. En tunne oloa turvalliseksi.” – Ruslan

Ironista on, että paetessaan kansalaisuusvaltioidensa luomaa vainon uhkaa, turvattomuutta ja pelkoa, pakkosiirtolaiset huomaavat olevansa muiden valtioiden vastaavan vaikutusvallan alla. Kuten etnografi Ida Vammen ja sosiologi Katrine Kohl (2023) toteavat, nämä muut valtiot pitävät pakkosiirtolaisia tietoisesti pelossa ja lähettävät viestin: ”Älä tule tänne, älä jää tänne, tulet kärsimään täällä, koska emme anna sinun elää arvokkaasti. Lähetämme sinut joka tapauksessa takaisin kuolemaan ja kurjuuteen.”

”Mutta minua uhkaa oleskeluluvan menettäminen nyt – ja mitä minun pitäisi sitten tehdä? En voi vain päättää, että ’oho, okei, menen sitten kotiin’. Minulla ei ole kotia. Tulenko olemaan paperiton? Tullaanko minut karkottamaan? Missä edes tulen olemaan, jos edes jään henkiin?” – Ruslan

”[Perheenyhdistäminen] ei tuo helpotusta. <…> Varsinkin nykyään <…> elämme jatkuvassa pelossa perhe-elämämme ja turvallisuudentunteemme menettämisestä.” – Huseyin

”Mikä pitää minut rauhallisena on tieto siitä, ettei aikaa ole paljoa jäljellä – pysyvä oleskelulupani on tarkasteltavana. Minun täytyy vain kestää vielä hetki. Silti ajatus siitä, että he saattaisivat hylätä sen… se kauhistuttaa minua jollakin lähes taikauskoisella tasolla. En pysty edes ajattelemaan uutta hakemista. <…> se todella raunioitti mielenterveyteni.” – Anatolij

Tämä Anatolijin kuvailema ”taikauskoinen kauhu” Suomen valtiota kohtaan on se, mitä myös Ruslan tuntee. Ruslan teki selväksi, ettei kyse ole jostain abstraktista pelosta ”siellä jossain”, vaan tietyistä ihmisistä, jotka luovat ja ylläpitävät järjestelmää, joka saa hänet tuntemaan näin:

”Olen aina pelännyt viranomaisia. Kerran aktivistina menin Sateenkaari-yhdistyksen (nimi muutettu) osallistumaan keskustelutilaisuuteen sateenkarriturvapaikanhakijoista. Istuin muutaman naisen taakse. Yksi heistä kääntyi puoleeni ja kysyi, kuka olen. Kerroin olevani aktivisti ”Turvapaikkahakijoiden oikeuksien puolesta” -ryhmästä. Hän sanoi jotenkin sarkastisesti tai alentuvasti: ”No, tuo kuulostaa ’turvalliselta’. Ja minä olen turvapaikkahakemusasiantuntija Migristä.” Se veti minut sanattomaksi. Halusin puhua tilaisuudessa, mutta en pystynyt. Siellä oli useita Migrin työntekijöitä. Pelkäsin olla samassa huoneessa heidän kanssaan – varsinkin kun oma perheenyhdistämiseni oli tuolloin epävarma ja olin täysin yksin Suomessa.”

Tämä kauhu näkyy myös kuvissa, joita keskustelukumppanimme tekivät ja parantelivat tekoälyllä. Seuraavaksi nähtävät hahmot voidaan mieltää viranomaisten – Migrin työntekijöiden, poliisien, tuomareiden – symboleiksi. Kaikki heidät on kuvattu pelottavina olentoina, jotka ovat väkivaltaisia byrokratian kautta – tuomarin nuija, projektori. Yksi Huseyinin olennoista kuvaa myös valvontaa, joka kestää kansalaisuuden saamiseen asti (8 vuotta).

”Pyöveli

”Suuri hahmo valkoisessa kaavussa, joka on veren tahraama. Hänen päänsä on peitetty Ku Klux Klanin kaltaisella suippohatulla, jossa on aukot silmille – paitsi että aukoissa ei ole silmiä, vain pimeyttä. Hän pitelee suurta nuijaa, joka voi murskata sinut yhdellä liikkeellä. Erittäin vaarallinen. Hän voi jotenkin vaikuttaa seiniin, lattioihin ja kattoihin ja liikuttaa niitä saadakseen minut ansaan. En usko, että niissä viranomaisissa, jotka karkottavat, rankaisevat ja lähettävät kuolemaan, on jäljellä mitään inhimillisyyttä.” – Ruslan

”Se on olento, joka edustaa Migrin työntekijöitä. Se on tarkka kopio unesta, jonka näin voimakkaan ahdistuksen aikana, kun mieheni ja minun oleskelutilanteemme Suomessa oli epävarma. Olento on pitkä, sillä on yksi valkoinen silmä, joka seuraa kaikkia, ja se tulee asumaan kanssasi koko kahdeksan vuoden ajaksi Suomessa.” – Huseyin

Suomen viranomaiset ylläpitävät sitä turvattomuutta ja ihmisarvon puutetta, jota pakkosiirtolaiset erehtyivät luulemaan pakenevansa, kuten Anatolij kirjoitti: ”Status [avioliitto] tuntui miellyttävämmältä, arvaatko? Kuka olisi uskonut, että olisin niin väärässä.”

Viranomaiset eivät kuitenkaan ole ainoita, joista tulee pelottavia. Sen sijaan, että valtio huolehtisi heistä ja arvioisi heidän turvallisuudentarpeensa, pakkosiirtolaiset joutuvat riippuvaisiksi suomalaisten yksityishenkilöiden hyvästä tahdosta.

”Migri ei suojellut minua suoraan; itse asiassa minusta tuntui kuin olisin hakenut turvapaikkaa työnantajalta. <…> Ainoa syy, miksi asiani ovat jotenkuten mallillaan, on erittäin kärsivällinen puolisoni, joka suostui ystävällisesti pysymään naimisissa, kunnes saan pysyvän oleskeluluvan.” – Anatolij

Koska laki ei velvoita näitä ihmisiä tarjoamaan turvaa, eivätkä he koe sitä velvollisuudekseen, he saattavat kohdella pakkosiirtolaista kunnioituksettomasti ja vahingoittaa häntä. Lisäksi rasismi ja muut stereotypiat tekevät elämästä suomalaisessa yhteiskunnassa entistä turvattomampaa ja arvaamattomampaa.

”Minulla oli kolme työnantajaa – yksi ymmärtäväinen, yksi välinpitämätön ja yksi, joka oli kaikista pahin. <…> Ennen luotin työkavereihini ja pomoihini terveydenhuollossa – kunnes lääkärit ja sairaanhoitajat alkoivat kiusata minua sen jälkeen, kun aloin ilmaista, kuinka Suomen maahanmuuttolait ovat huonoja ja epäinhimillisiä ja kuinka kaikki ovat vain tietämättömiä.” – Ruslan

”Yksi asioista, joka satutti minua tuolloin eniten, oli kuulla mieheni suomalaisten työkavereiden kritisoivan häntä sanoen: ’Miksi hän on vielä tuollaisessa suhteessa?’ Tuon kaltainen kommentti tuntui äärimmäisen julmalta.” – Huseyin

Unsplash/Tim Gouw

Ruslan kirjoittaa edelleen siitä, kuinka Suomen kansalaiset ja viranomaiset voivat olla yhteydessä toisiinsa, kun taas hän on eristetty molemmista:

”Kerran sain Migristä viestin jostakin asiasta ja tarvitsin jotain työnantajaltani. Järkytyin kuullessani, että sihteeri soitti oleskeluluvastani päättävälle henkilölle Migriin kysyäkseen tilanteestani. Heidän oli niin helppoa ottaa heihin yhteyttä, mutta minulle se oli lähes mahdotonta.”

Anatolij kirjoittaa muista vaikeuksista:

”Olen täysin tietoinen valtatasapainon vääristymästä – siitä, että mikä tahansa tekemäni virhe voisi helposti johtaa avioeroon, ja se olisi minulle valtava menetys. <…> Oli henkistä väkivaltaa ja myös taloudellista väkivaltaa. [Puolisoni] uhkaili minua joskus avioerolla kiristääkseen minua. <…> Se oli aina sama kaava: ’Tee niin kuin haluan, tai otan eron.’”

Ruslan osoitti tätä vihamielisyyttä, ymmärryksen puutetta ja viranomaisten ja Suomen kansalaisten välistä sujuvaa yhteistyötä symbolisesti tekoälyllä vahvistetussa kuvassaan. Kuten Huseyinilla, myös tässä kuvassa näkyy selvästi viittaus valvontaan, joka johtaa Suomen viranomaisten harjoittamaan byrokraattiseen väkivaltaan. Eristyneisyys ja etääntyminen työkavereista näkyy tavassa, jolla Ruslan nimesi olennot – muukalaisiksi.

Muukalaiset. ”Lapsenomaisia humanoidi-olentoja, joilla on suuret ilmeettömät kasvot ja hehkuvat silmät. Minun tulisi välttää niitä. Heti kun ne huomaavat minut, ne osoittavat minua sormellaan kutsuen paikalle auktoriteettinsa, Pyövelin. Useimmat ihmiset täällä saavat minut voimaan pahoin.”

Koska Suomen viranomaiset ”ulkoistivat” huolenpidon pakkosiirtolaisten turvallisuudesta Anatolijin puolisolle ja Ruslanin työpiireille, kumpikaan ei tuntenut voivansa jättää näitä ihmisiä – heidän mukanaan he menettäisivät turvansa entisestään, koska heidät karkotettaisiin Suomesta. Näin he jäivät loukkuun ja pakotetuiksi sietämään elinolosuhteitaan.

Anatolijin puoliso kieltäytyi hyväksymästä Anatolyn trans-identiteettiä ja kontrolloi Anatolija pelaamaan naisen roolia:

”Ei suoraan, vaan hienovaraisesti tyyliin ’tarvitsen nätin tytön, muuten…’. Ja asia on niin, että [puolisoni] tiesi täydellisesti alusta asti, etten ole cissukupuolinen. Minulla ei ollut oikeastaan vaihtoehtoa – purin vain hampaitani yhteen ja suostuin siihen, esittäen ’tyttöä mekoissa’. <…> En voinut elää haluamallani tavalla – kyse ei ole vain vaatteista. Jo se tosiasia, että ihmiset näkevät minut naisena, on minulle, sanotaanko, syvästi vastenmielistä.”

Lisäksi Anatolij tunsi, että hänen oli evättävä itseltään trans-erityishoito:

”Minulla ei ole pääsyä sukupuolta vahvistavaan terveydenhuoltoon – ja rehellisesti sanottuna hänen läsnäolonsa on yksi syy, miksi en ole vielä aloittanut sitä.”

Anatolij korosti, ettei tämä elämäntilanne ole varsinaisesti hänen valintansa:

”Jos kyse ei olisi kaikesta tästä paperisodasta ja statuksesta, olisimme onnellisesti lähteneet eri teille jo vuosia sitten.”

Ruslan joutui työpaikkakiusaamisen kohteeksi työssä, joka oli hänen ja välillisesti hänen aviomiehensä oleskelulupien perusta. ”Kun minua kiusattiin, en voinut vaihtaa työpaikkaa, koska odotin perheenyhdistämistäni ja minun oli pakko olla koko ajan erittäin varovainen. Et voi jättää yhtä työpaikkaa, jos sinulla ei ole jo toista tilalla.”

Vaikka Ruslan mainitsi vain riippuvuuden työnantajista, kiusaamistilanteen voi kuvitella:

”Menen työhaastatteluun tai vain kokoukseen, missä he ovat, ja käteni tärisevät ja kaikki puristaa sisälläni. Ja mietin, mitä teen, jos he eivät pidä minusta? Jos he eivät jatka sopimusta? Tarvitsin myös perheenyhdistämistäni, ja se riippui aina myös työsopimuksesta – jos se olisi liian lyhyt, Huseyin ei pääsisi tulemaan. Minun piti aina pyytää pidempää sopimusta.” – Ruslan

Vapauden puute ja satuttavat olosuhteet vahingoittavat pakkosiirtolaisia lopulta entisestään – henkisesti – ja tämä vaarantaa entisestään heidän kykynsä turvata elämänsä Suomessa. Anatolij ja Ruslan kuvasivat tällaista haittaa.

Kiusaavat työkaverit saivat Ruslanin lopulta uupumaan:

”Uuvuin työssäni todella paljon – en pystynyt keskittymään lääketieteellisiin asioihin, tunsin itseni masentuneeksi ja hyödyttömäksi, ja lisäksi hoitajat olivat aina epäystävällisiä ulkomaalaisille lääkäreille, minut mukaan lukien. En vain voinut jatkaa siinä työssä. Tunsin, että jos jatkan, tuhoan mielenterveyteni – ja kun niin käy, oleskelulupani on mennyttä. <…> Sitä vain ajattelee: ’tapahtukoon mitä tapahtuu’. Olen väsynyt kamppailuun.”

Anatolij, joka ei pystynyt pakenemaan fyysisesti puolisonsa väkivaltaa, kehitti tavan paeta sitä henkisesti – dissosiaation:

”Suurimman osan ajasta vain dissosioin <…> ikään kuin ajattelen, että ’tämä ei oikeasti tapahdu minulle, joten ihan sama’. Rehellisesti sanottuna on parin vuoden pätkiä, joita en edes muista. Voin koota aikajanan valokuvista, mutta minulla on nolla muistoa.”

Unsplash/Hannah Xu

Tämä pakotettu riippuvuus ja kyvyttömyys lähteä silloinkin, kun pakkosiirtolainen tuntee olevansa loppuunpalanut, heijastuu Ruslanin kuvassa, jonka hän nimesi ”Orjaksi”.

”Alaston, kakektinen ja uupunut ruumis, joka roikkuu tyhjyydessä ja jonka kädet ja jalat on kiinnitetty jatkuvasti liikkuviin vipuihin. Loputon piina. Se on vangittu, eikä sillä ole omaa tahtoa. Sen suu ja nenä on suljettu puukapulalla, samoin sen silmät. Kuinka kauan olen vankina byrokratiassa, pakotettuna tekemään asioita, joita en halua, hylkäämään toiveeni ja arvokkuuteni?”

Anatolij, Ruslan ja Huseyin kertoivat Borderlinesille, ettei tyypillistä hyvinvointiapua – kuten psykologista neuvontaa tai sosiaalityötä – ole tehty heidän hyvinvointiaan varten. Koska valtio itse on se, joka vahingoittaa ja pelottaa heitä, he eivät voi luottaa palveluihin, joita valtio jälleen tarjoaa. Kuten kriittiset sosiaalitieteilijät esittävät, marginalisoitujen ihmisten epäluulo tällaisten instituutioiden toimintatapoja kohtaan on perusteltua (Foucault, 1961/1965; Fanon, 1965; Metzl, 2010; Cantu et al., 2024).

”Ennen kuin tuo [työpaikkakiusaaminen] tapahtui, kerroin muille [työkavereille] tilanteestani toivoen, että he auttaisivat jotenkin – en saanut miestänne tänne. Eräs lääkäri kertoi sosiaalityöntekijälle – mutta tämä sanoi vain, ettei voi tehdä mitään, ja tarjosi psykologia – aivan kuin julkinen psykologi voisi vakuuttaa Migrin jostakin. On todella mielenkiintoista, kuinka valtio ensin satuttaa sinua syvästi ja sitten tarjoaa psykologia, jotta totut siihen kipuun. Helvetti vieköön, ei – ajattelin – tiedän mihin se johtaa. Tarvitsen apua tämän paskan kanssa, jonka Suomi aiheutti – en tapaa tottua siihen tai muuttaa sitä, miltä minusta tuntuu tai mitä ajattelen siitä.” – Ruslan

Borderlinesin haastattelija: – Kerro minulle, onko psykologi, lääkäri tai sosiaalityöntekijä auttanut sinua lainkaan tässä tilanteessa miehesi ja maahanmuuttostatuksesi kanssa?

Anatolij: – Ei, vaikka tapaan psykiatrista tiimiäni säännöllisesti – itse asiassa useammin kuin ketään muuta. Vasta kun vaihdoin kuntaa, he määräsivät sosiaalityöntekijöitä sen jälkeen, kun sanoimme suhteen olevan monimutkainen. Mutta ei ole minun etuni mukaista tehdä tästä tarinasta julkista viranomaisten kanssa – se on minulle riskialtista.

– Joo, ymmärrän. Pelkäätkö, että he saattavat peruuttaa sinun oleskeluluvan?

– Joo, tai että puolisoni saa tietää ja käskee minun painua hiiteen.

Anatolij tiivistää taiteellisessa tekstissään sen, mitä Suomen valtio tekee pakkosiirtolaisille. Tämä kuva on selkeässä ristiriidassa Suomen kanssa maana, joka korostaa ihmisoikeuksia sekä luvattua arvokkuutta ja tasa-arvoa kaikille. Hänen tekstissään on hylätysti tulemisen, epävapauden ja yksinäisyyden ilmapiiri yhdistettynä uuvuttavaan kamppailuun valtion kanssa, joka – kuten Ruslan asian ilmaisi – ”tekee sinusta heikon, he haluavat sinut paperittomaksi ja ulos – eivätkä he välitä, mitä sinulle tapahtuu.”

”On hyytävää; ilma tuoksuu pölyltä ja kylmältä, ja vaimeasti – tuskin havaittavasti – savulta: sekä palavilta renkailla että turpeelta. Aamun aurinko – vaikka talvella se nousee vasta puoleltapäivin – kimmeltää horisontin matalien pilvien läpi. Erittäin hieno puhdas tie jatkuu siihen suuntaan, neljän kaistan levyisenä, puitujen vehnäpeltojen ympäröimänä, joita lumi siellöin täällöin peittää. Niiden takana, hyvin kaukana, näkyy metsää.

Tuuli viheltää, ja lumi narskuu jalkojen alla. Ja siinä kaikki. No, lukuun ottamatta kankaan hankausta kangasta vasten, joka päästää ilkeän narinan. Hänellä ei ole kasvoja, ei kotia, eikä tietä takaisin. Käärinliina ei anna lämpöä, hänen jalkansa ovat vereslihalla, ja hän pysäyttäisi mielellään auton, saisi kyydin mihin tahansa – täällä ei vain ole autoja.

Sekään ei ole selvää, minne tie johtaa. Kyltit valehtelevat, ei ole ketään, jolta kysyä, toivo hiipuu siitä, että siellä on ylipäätään mitään – mutta mitä muuta hän voi tehdä kuin jatkaa matkaa?”

Mitä voimme tehdä?

Kuten Anatolian, Ruslanin ja Hüseyinin tarinat havainnollistavat, siirtolaisten elämät eivät mahdu hallinnollisiin luokkiin kuten turvapaikanhakija, työntekijä, opiskelija tai perheenjäsen, tai pakkosiirtolainen – vapaaehtoinen siirtolainen -binääriin. Vaikka nämä luokitukset eivät heijasta siirtolaisten todellisuutta, sekä Suomen hallitus että kansalaisyhteiskunta käyttävät niitä maahanmuuttopolitiikan ja -palveluiden suunnittelussa ja toteutuksessa.

Ruslan kuvailee, kuinka hänet on suljettu pois sekä työperäisten siirtolaisten että pakolaisten aktivismista apua hakiessaan:

”Tullessani työperäisten siirtolaisten ryhmiin, he sanovat: ”Se ei ole meidän juttu, mene pakolaispiireihin”. Tulen pakolaispiireihin ja he sanovat: ”Me suojelemme vain turvapaikkaoikeuksia, mene työperäisten siirtolaisten luo”. <…> Minäkin olin pakolaisoikeusaktivistien joukossa, mutta aina kun yritin ottaa esiin oman tilanteeni tai kaltaisteni ihmisten tilanteen, sitä seurasin joko kiusallinen hiljaisuus tai sama reaktio – meitä ei kiinnosta, turvapaikka-asiat ovat itsessään liian vaikeita, meillä ei ole aikaa sinun kaltaisillesi ihmisille. Tunnen itseni petetyksi. Jos he ovat päättäneet taistella oikeuden puolesta, kuinka he voivat sanoa sellaisia ​​asioita? <…> Muiden aktivistien ja siirtolaisten seurassa tunnen itseni yksinäiseksi – koska minun tilanteeni on erilainen. Minä vain hyväksyin tämän – minun on elettävä tämän väärinymmärryksen ja syrjinnän tunteen kanssa.”

Huseyin kuvailee Suomen valtiota ja sen järjestelmiä hyvin byrokraattisiksi, tunteettomiksi ja empatiattomiksi: ”En usko, että Suomi todella ymmärtää todellista syytämme olla täällä.” Anatolij’n taiteellinen teksti kuvaa samaa siirtolaisten ihmisyyden ymmärtämisen ja tunnustamisen puutetta. Teksti kuvaa häntä yksin kylmässä, torjuvassa maisemassa, jossa hänen hahmoltaan on riisuttu persoonallisuus, menneisyys ja tulevaisuus.

”Turvapaikanhakijoiden oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Kohtele heitä inhimillisesti. <…> Ihanneteellisesti, kaikilla tulisi olla yhtäläiset oikeudet.” – Anatolij

Suomen perustuslain mukaan perusoikeudet, joihin kuuluu muun muassa henkilökohtainen vapaus, koskemattomuus ja turvallisuus, kuuluvat kaikille (FinLex, 1999). Ihmisoikeudet, kuten kaikkia koskeva tasa-arvoisuus ja oikeus vapauteen, vapaus kidutuksesta, sukupuolten ja rotujen tasa-arvo sekä taloudelliset, sosiaaliset, kulttuuriset, poliittiset ja kansalaisoikeudet, on kirjattu kansainvälisiin yleissopimuksiin, jotka Suomi on ratifioinut (Ulkoministeriö, n.d.). Kuten yllä todettiin, viimeaikainen suuntaus tiukentaa maahanmuuttoa ja turvapaikkaa koskevan lainsäädäntöä ja byrokraattisia käytäntöjä, ajaa liikkeellä olevia ihmisiä tilanteisiin, joissa heidän perus- ja ihmisoikeuksiaan ei voida taata.

Valtiotasolla muutoksia tarvitaan lainsäädäntöön ja viranomaisten, kuten Migrin ja rajavartiolaitoksen, käytäntöihin. Turvapaikanhakijoiden tuki ry (2026) ja Suomen pakolaisneuvonta -keskus ovat yhdessä muiden ihmisoikeusjärjestöjen kanssa laatineet listan ehdotuksia sisällytettäväksi hallitusohjelmaan vuonna 2027.

Ehdotuksiin kuuluvat muun muassa:

  • Eurooppa- ja YK-neuvostojen Suomelle antamien suositusten täysimääräinen täytäntöönpano. Suosituksia on annettu teemoista kuten rasismin ja syrjinnän poistaminen sekä turvapaikanhakijoiden epätyydyttävät lailliset oikeudet.
  • Hallituksen tulisi purkaa rakenteellista rasismia intersektionaalisen lainsäädännön avulla ja muuttaa maahanmuuttajia ja turvapaikanhakijoita koskevat tiukka lainsäädäntö ihmisoikeusperustaisemmaksi.
  • Turvapaikanhakuoikeutta on suojeltava käytännössä kaikissa tilanteissa, ja turvapaikanhakijat tulisi nähdä erityisen haavoittuvana ryhmänä.
  • Kansalaisjärjestöjä tulisi tukea julkisilla varoilla kestävällä ja ennustettavalla tavalla. Järjestöjen työ osallisuuden, demokratian ja tasa-arvon edistämiseksi tulisi tunnustaa tärkeäksi osaksi suomalaista yhteiskuntaa.

Esimerkki ihmisoikeusperustaisemmasta lainsäädännöstä voisi olla humanitaarisen suojelun palauttaminen tai pakolaisen määritelmän laajentaminen Cartagenan julistuksen ja Afrikan yhtenäisyysjörjestön (OAU) pakolaissopimuksen esimerkin mukaisesti. Humanitaarisempi lainsäädäntö edellyttäisi myös Orpon hallituksen viimeaikaisten lakimuutosten, kuten niin kutsutut käännytys- ja kaistan muutosta estävä lait, kumoamista. Intersektionaalisempi lainsäädäntö tunnustaisi esimerkiksi sen, että sateenkaaripariskunnilla ei aina ole samoja mahdollisuuksia asua yhdessä ennen perhepohjaisen luvan hakemista.

Kestävä rahoitus kansalaisjärjestöille takaisi palvelujen tarjoamisen jatkuvasti pahenevassa työttömyystilanteessa, joka yhdessä työ- ja oleskelulupien tiukentuvien rajoitusten kanssa uhkaa tehdä ihmisistä paperittomia.

Valtion ja kuntien rahoittamien kansalaisjärjestöjen rinnalle tarvitsemme ryhmiä ja verkostoja, jotka eivät ole taloudellisesti riippuvaisia ​​viranomaisista ja voivat täten esittää kritiikkiä vailla huolta rahoituksen menettämisestä:

”Täällä ei ole aatteen paloa auttamiseen – apua työnantajien löytämiseen, ehkä työnantajien tarjoamista, Migrin suora tuomitseminen keskusteluissa ja sen näyttäminen kenen puolella he ovat, ja mikä tärkeintä – todellisen avun tarjoaminen ja tekoja sanojen sijaan!” – Ruslan

Ruslanin ajatuksena on, että meidän pitäisi siirtyä jäykkiin byrokraattisiin kategorioihin perustuvasta konsultoinnista ja tuesta kohti yhteisöpohjaisempaa tukijärjestelmää. Jotta voimme vastata liikkeellä olevian ihmisten todellisiin tarpeisiin, meidän on muodostettava verkostoja jotka toimimaan valmiiden ihmisten kesken:

”Tarvitsemme työnantajia, jotka ovat valmiita palkkaamaan ihmisiä Migrin hyväksymällä tavalla. Se olisi todellista apua. Kaikki muu tuntuu valitettavasti enemmän auttamisen teeskentelyltä kuin auttamiselta… Aktivistien tulisi koota pooli työnantajista, joka pystyvät ottamaan töihin kiireellisesti apua tarvitsevia – heitä, joilla on riski joutua paperittomaksi.” – Ruslan

Rajat toimivat kiinnittämällä, luokittelemalla ja asettamalla ihmisiä uusiin valtasuhteisiin. Jotta voimme aktiivisesti purkaa näitä hierarkioita ja työskennellä kaikille yhtäläisten oikeuksien puolesta, meidän on vastustettava jakolinjoihin perustuvaa logiikkaa työssämme ja yhteisöissämme. (Vapaa Liikkuvuus, 2009; Anderson ym., 2009; Roohi ym., 2025)

2000-luvun alkupuolelta lähtien YK:n pakolaisjärjestö (UNCHR) ja Kansainvälinen siirtolaisuusjärjestö (IOM) ovat perustaneet maahanmuuttopolitiikkasuosituksensa ja palveluntarjontansa ymmärrykseen siitä, että muuttovirrat koostuvat erilaisista ryhmistä. Termi erilaisista ryhmistä koostuva muuttovirta viittaa sekä siihen, että liikkeellä olevalla ihimsellä voi olla monenlaisia eri motiiveja muuttoon että siihen, että eri syistä lähtevät ihmiset liikkuvat samoja muuttoreittejä pitkin. Tämä voi viitata fyysisiin reitteihin rajojen yli tai siihen, että, kuten Anatolij’n, Huseyinin ja Ruslanin tapauksessa, sekä pakkomuuttajat että vapaaehtoiset muuttajat käyttävät samoja byrokraattisia keinoja oleskeluluvanluvan hankkimiseen. (International Organization for Migration, n.d.; The Migration Observatory, 2011; The UN Refugee Agency, n.d.)

Taipumus luokitella muuttajat ”pakolaisiksi” ja ”maahanmuuttajiksi” jättää huomiotta sen tosiasian, että ihmisillä voi olla useita ja muuttuvia motivaatioita muuttoon. Kohdemaan byrokraattisten kategorioiden sijaan tulisi keskittyä lähtömaasta muuton syihin ja ymmärtää pakko- ja vapaaehtoismuutto elämäntilanteina eikä identiteetteinä. Pakko- ja vapaaehtoinen muuttoliike tulisi ymmärtää spektrinä, ja paikka tällä spektrillä voi muuttua henkilön matkan aikana, jos esimerkiksi lähtömaan olosuhteet muuttuvat.

Kuten Ruslanin, Hüseyinin ja Anatolij’n tarinat osoittavat, turvapaikan ulkoistamisesta johtuen, perhe- ja työluvat voivat peittää alleen todellisen turvan tarpeen. Esimerkkejä muusta kuin turvapaikkaan perustuvasta pakkomuutosta ovat:

  • henkilö pakenee vaaraa, mutta päättää valita vaihtoehtoisen polun turvapaikan sijaan, kuten Ruslanin ja Anatolij’n tapauksissa
  • tilanne henkilön kansalaisuusmaassa mixed motivationsmuuttuu riskialttiimmaksi hänen ollessaan Suomessa, kuten Huseyinin tapaukse
  • henkilö oli hiljaa politiikan suhteen kansalaisuusmaassaan, mutta aktivoituu poliittisesti Suomessa, mikä tekee paluusta vaarallisen:

Naim Panahille myönnettiin turvapaikka neljä vuotta kestäneen prosessin jälkeen. Alun perin turvapaikka evättiin, koska Migri määritti hänen iäkseen 18 vuotta, vaikka Naim vanhemmiltaan saaman tiedon mukaan oli 16-vuotias. Naimin valitettua päätöksestä hänelle myönnettiin turvapaikka sillä perusteella, että hänestä oli tullut poliittisesti aktiivinen ja ”länsimaisempi” Suomessa ollessaan, eikä hänen ollut turvallista palata. (Töyrylä, 2023)

  • henkilö, jonka turvapaikkahakemus on hylätty ja joka hakee oleskelulupaa opintojen, työn tai perhesuhteiden perusteella:

Vuoden 2022 jälkeen noin 1000 venäläistä on hakenut turvapaikkaa sillä perusteella, että he pakenevat asepalvelusta sotarikoksia tekevässä armeijassa. Koska Migri ei tällä hetkellä myönnä turvapaikkaa henkilöille, jotka uhkaavat joutua asepalvelukseen Venäjän armeijaan, noin kolmannes hakijoista onnistui jäämään maahan opiskelu- tai työperusteisen luvan turvin. (Trifonov, n.d.)

Kategoriat, kuten ”taloudellinen siirtolainen”, ”pakolainen”, ”työntekijä” ja ”opiskelija”, ovat tapoja hallita muuttoliikettä, ja niiden hyödyllisyys vapautumiseen tähtäväävälle toiminnalle tulisi kyseenalaistaa. Ihmisten elämät eivät mahdu yksittäisiin laatikoihin, ja aktivismissa ja poliittisessa vaikuttamisessa käyttämämme kielen tulisi olla osallistavaa kaikkia kohtaan. Meillä kaikilla on useita identiteettejä ja elämäntilanteemme muuttuvat jatkuvasti. Se, ettei elämääsi litistetä yhdeksi kategoriaksi, ei pitäisi olla etuoikeus joka suodaan vain harvoille.

Jotta voimme antaa ja löytää asianmukaista apua ja siirtyä kohti inhimillisempää maahanmuuttopolitiikkaa, liikkeellä olevien ihmisten koko ihmisyys on täytyy tulla nähdyksi ja sitä on kunnioitettava. Jokaisella on oikeus turvallisuuteen, ja byrokraattisella tasolla jokainen tapaus ansaitsee huolellista harkintaa nopeutettujen turvapaikkaprosessien tai väkivaltaisten käännytysten sijaan.

Näin viittaat tähän artikkeliin (APA-tyyli):

Borderlines. (2026, 25. kesäkuuta). Ulkoistettu turvapaikka. https://borderlinesfi.blog/2026/06/25/ulkoistettu-turvapaikka/ (Luettu: päivämääräsi)

References

Discover more from Borderlines

Subscribe now to keep reading and get access to the full archive.

Continue reading